Viime aikoina olen huomioinut useamman henkilön, niin tanssijan, tanssinopettajan ja ihan kenen tahansa miettivän, että kuka ja mikä minä olen… Siinäpä kysymys, mitä suurin osa ihmisistä jossain vaiheessa miettii ja sen miettiminen onkin tervettä. Mutta mitä me muut voimme tehdä tämän pohdinnan tukemiseksi?
Jokaiselle tulee jossain vaiheessa elämää, harvemmin tai useammin, mutta kuitenkin jossain vaiheessa mieleen, että mitä minä HALUAISIN tehdä tulevaisuudessa ja sitten taas toisaalta, että mitä minä VOISIN tehdä tulevaisuudessa. Nämä asiat eivät välttämättä kohtaa, mutta niiden kohtaamiseksi voi tehdä töitä, joka voi kyllä vaatia paljon työtä.
Minä olen elämäni aikana miettinyt hyvin usein, että kuka minä olen ja mitä minä haluan tehdä. Toisiin asioihin olen ”ajautunut”, mutta toisiin olen tehnyt tietoisesti töitä, että olen päätynyt haluaamaani tilanteeseen tai ainakin lähelle sitä. Olen aikoinaan opiskellut yhtä alaa ja työskennellyt toisella ja kolmannellakin. Työtäni olen tehnyt koko ajan kehittyen, kehittäen ja opiskellen koko ajan lisää.
Jossain vaiheessa mukaan tuli tanssiminen ja huomasin samantien, että mukaan ei lähtenyt vain pikkusormi, vaan koko nainen. Huomasin jo ensimmäisen tanssinopiskeluvuoteni jälkeen löytäväni itseni tanssinohjaajakurssilta ja sen jälkeen aika monelta muultakin kurssilta ja koulutuksesta. Nälkä tanssimiseen, tanssinopiskeluun ja tanssin ilon jakamiseen muille on todella vahva! Jostakin vaan täytyy tehdä kompromisseja, kun kaikkea ei voi yhtä aikaa saada. Joskus täytyy panostaa opiskeluun, joskus opettamiseen ja sitten joskus toivottavasti myös tanssimiseen.
Jokainen tanssia harrastava ihminen on tanssija. Tanssija voi olla millä tahansa taitotasolla ja tanssimalla kerran viikossa tai vaikka kerran kuukaudessa. Jokainen tanssija kokee omia onnistumisen ja ilon elämyksiään tanssilattialla ja kokee olevansa oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Näitä elämyksiä voi tulla joskus harvoin tai joskus useamminkin.
Tanssiminen ja siinä onnistuminen kohottaa ihmisen itsetuntoa paljon, niinkuin moni muukin harrrastus, työ tai perheasiatkin voivat tehdä. Ihminen kokee onnistuessaan tuntevansa itsensä hyväksytyksi. Kun ihmistä kehutaan (hymyllä, sanoilla, kiittämällä), hän kokee tuon onnistumisen tunteen ja se kantaa todella pitkälle. Tanssiva ihminen kokee tuon tunteen tuntiessaan olevansa TANSSIJA.
Mutta entäs jos niitä onnistumisen elämyksiä tai kehumisia tms. tuleekin aika harvoin??? Ihmisen itsentunto kärsii vähitellen jonkinlaisen kolauksen ja alkaa tulla tuntemuksia, että enhän minä mitään osaakaan! Mitä jos lopettaisin tämän harrastuksen kokonaan, kun minua ei täällä hyväksytä tai ei haeta tanssimaan… Tällainen tuntemus voi tulla hyvinkin pienistä jutuista ja usein saa katsoa peiliinkin, että olenko ”herkkänahkainen”, mutta jokainen meistä on erilainen. Ja meistä jokaisen tehtävä on myös huomioida toiset ja muistaa miettiä, miten asiat toiselle esitän. Sanonko vaikkapa tanssikaverille, että onpa sinulla hieno pusero tai vaikkapa olipa meillä kiva tanssi tänään tms. Tai vaihtoehtoisesti olet hyvinkin totinen ja sanot lyhyesti pakollisen kiitoksen parillesi juurikaan hymyilemättä. Kumpiko näistä motivoisi sinua miettimään itseäsi tanssijana?
Töissä ollessasi, mielestäni etenkin luovassa työssä ihminen asettaa itsensä ja työnsä alttiiksi arvostelulle. Sitä heittäytyy toisten eteen ja antaa ihmisten arvostella joko itseään tai tekemistään tavallaan. Yksikin positiivinen palaute ja kiitos hymyssäsuin antaa uskoa omaan tekemiseensä. Rakentava palaute tietenkin auttaa kehittämään työtään kenties tarpeelliseen suuntaan. Mutta suoranainen negatiivinen sanominen, ilman mitään positiivisuutta joukossa, antaa aihetta miettimiselle ”olenko oikealla alalla”. Tätä on miettinyt useampi ihminen viime aikoina eri aloilla ja mietinkin, että onko se tämä märkä synkkä talvi, vai mikä, joka vie ihmiset ajattelemaan negaation kautta monia asioita. Vai onko se vain tämä suomalainen juro luonne, joka nyt tuntuu vain osuvan vähän sinne sun tälle kohdalle…
Mitä me muut voimme tehdä toistemme tukemiseksi? Minä pyrin miettimään asioita aina positiivisen kautta. Itselleni olen välillä liiankin ankara ja unohdan sen positiivisen, mutta toisille pyrin aina etsimään positiivista sanottavaa. Oli se vaikka kaupan kassalla se hymyssä suin tervehtiminen, kiittäminen ja heipat sanominen, kun lähtee pois. Tai tanssikurssilla ollessa parin kiittäminen tai tunnin lopussa opetuksesta kiittäminen. Tai vaikka töissä työkavereiden tervehtiminen ja jonkun positiivisen sanominen, kuten kiva vaate tai kiitos oven avaamisesta tms. Kun tätä positiivisuutta viljelee, niin se väkisin jossakin määrin tarttuu muihinkin. ”Yrmynaamat” ympärillä vähenevät ja hymyä alkaa näkyä enemmän ja enemmän. Sanopa muille tanssijoille ympärilläsi, että näyttipä tanssisi kivalta, kun näin vilaukselta tai jotain muuta ystävällistä ja katso mitä se vaikuttaa!
Tanssija! Olenko minä tanssija? Kyllä minä olen, koska minä rakastan tanssimista ja se on asia, joka tekee minusta minut. Ole sinäkin tanssija ja arvosta ympärilläsi olevia tanssijoita. On ihanaa olla tanssija!!!
(02.02.2020)